"Mä vihaan sua!"
"Mä en koskaan saa mitään!"
"Sä välität vain itsestäs!"
"Mä muutan pois, vaikka lastenkotiin!"
Ja paljon muita lauseita, joita suustasi kuulen. Sanat loukkaa. Kaiken mitä teen, teen niin että lapsillani olisi hyvä olla. Teen teidän eteen kaikkeni, joka päivä.
Kun synnyit, sulla oli jo sillon paha olla. Itkit, itkit ja itkit. Kannoin sua sylissä joka päivä, yritin tehdä sun oloa paremmaksi. Yöt ja päivät, kannoin ja hyssyttelin. Elit käytännössä 20h vuorokaudessa sylissäni. Arvata varmaan voi, että en kovin monia tunteja yössä nukkunut, tai syönyt. Ensimmäinen vuosi on melko pimennossa, se oli raskasta aikaa mutta rakastin sua ja rakastan edelleen. On raskasta olla muistamatta kaikkea, en voi kertoa kaikkea lapsuudestasi sinulle sen vuoksi. Muistan kuitenkin kun opetin sut konttaamaan, kävelemään, syömään itse. Muistan kun valvoin sun vierellä kun olit todella kipeä ja usein olitkin, valvoin sun vierellä kun olit sairaalassa. Pidin huolta että sulla on hyvä olla. Kun kiukutti, paijasin ja autoin yli. Hoivasin ja huolehdin. Valvoin taas öitä, yrittäen saada oloa paremmaksi. Kun sait kohtauksen ja jouduit sairaalaan, olin hajalla ja niin peloissani etten koskaan ole ollut. Mutta istuin vierellä, enkä istunut yksin. Luulet että susta ei välitetä, kukaan joka ei välitä, ei aja melkein 200km samantien, sun luo kun sulla on hätä.
Vuodet on ollu vaikeita, niissä on ollut silti paljon hyvää. Sussa on niin paljon hyvää, että muhun sattuu se miten hankalaksi haluat elämän tehdä. Sanat on sanoja, mutta ne tekee kipeää. Laitan kaiken lasten edelle, jos teillä on hätä, en jätä teitä. Se voi tuntua etten välitä, mutta joskus täytyy olla ehdoton, täytyy olla säännöt, täytyy sanoa ei. Et voi saada kaikkea, et voi tehdä kaikkea mitä haluat ja et ehdottomasti voi toistaa samoja virheitä joita olen itse tehnyt kun olin nuori. Mulla ei ollut ketään joka sanoo ei, ketään jota olisi kiinnostanut mitä teen tai missä olen. Ja nyt aikuisena tiedän että olisi pitänyt olla, se on vanhempien tehtävä! Sulla on. Tajuat sen kun olet aikuinen.
Luulet että mä en välitä, mutta kyllä mä välitän, ja paljon! Et pidä siitä että muutettiin, vihaat varmasti sen vuoksi. Luulet että se tehtiin sun kiusaksi. Ymmärränhän mä että se tuntuu pahalta, kaverit jäi. Olen ollut samassa tilanteessa kun olin lapsi. Monesti. Peruskoulun aikana vaihdoin koulua 3 kertaa. Asunto vaihtui vielä useammin. Olin 16 kun muutin omaan kotiin, koska mulla ei ollut hyvä olla, mulla ei ollut kunnollista kotia, perhettä. Tää tuntuu ehkä väärältä ja epäreilulta, mutta toivon että ajattelisit niitä hyviä puolia. Saat kokonaisen perheen, isä, äiti ja sisarukset. Ehjä perhe. Se tuo paljon mahdollisuuksia. Ja mikään ei ole niin hienoa kun hyvin toimiva perhe jossa välitetään ja rakastetaan. Vaatii sopeutumista asioihin, mutta uskon että pystyt siihen. En olisi tätä tehnyt jos en uskoisi siihen, ja tietäisi että se on sulle ja muille lapsille hyväksi. Oon oppinut sen että joskus myös mun pitää olla itsekäs ja ajatella myös mua. Jos mä en ole onnellinen, niin miten voin tarjota lapsilleni onnellisen elämän.
Seuraavista viikoista, ja mahdollisesti kuukausista tulee rankkoja, mutta mä oon tässä. Sun tukena. Teoilla on aina seuraamukset ja ne on opittava ottamaan vastaan. Älä ole välinpitämätön, anna asioille mahdollisuus. Tie mitä olet nyt kulkenut, ei ole sulle hyväksi. Se tie vie isompiin vaikeuksiin ja en anna sun mennä sitä tietä. Koska välitän. Mun tekee sielusta asti pahaa nähdä että sulla on huono olla ja teen kaikkeni että se muuttuu.
Äiti.
